Kurssiin kuuluu suunnitella ja toteuttaa ryhmässä tvt-projekti jonnekin kohteeseen. Meidän ryhmämme projekti alkaa hiljalleen täsmentyä: kohteena iltäpäiväkerho ja tarkoituksena tehdä oppilaiden kanssa satu jonka kuvat ja piirrokset oppilaat tekevät itse. Ja kaikki tämä tietenkin iPadillä. Mielenkiintoista selvittää mitä lapset tykkäävät tällaisesta sähköisestä kirjasta. Voittaako se esimerkiksi tavalliset satukirjat? Onko sadun tekeminen kivempaa tvt-laitteella kuin käsin piiirtäen ja kirjoittaen?
Tästä pääsen miettimään tvt:n suomia eriyttämismahdollisuuksia. Jos oppilas ei tykkää piirtämisestä tai hänellä on hienomotoriikassaan ongelmia voi hän tehdä sarjakuvan kätevästi myös tietokoneella. Mielestäni on aiheellista antaa oppilaille mahdollisuuksia tällaisissa tilanteissa, eikä pakottaa heitä samaan muottiin, joka ei heille sovi.
Äidinkielen luennollamme törmäsin erikoiseen väitteeseen. Kirjoittamaan opettelu tulisi aloittaa tietokoneella eikä käsin. Näin kuulemma tekstin sisältö saisi enemmän huomiota kuin itse käsialan oppiminen. Käsialaa aloitettaisiin harjoittelemaan siis vasta toisella luokalla kun kirjoittaminen on alkanut sujua koneen avulla. Idea kuulostaa tavallaan hullunkuriselta mutta tovin mietinnän jälkeen ymmärrän myös sen perimmäisen tarkoituksen. Tietokoneella kirjaimet ovat selkeästi saatavilla näppäimistä joten kirjoittamisen opettelu on helpompaa. Käsin kirjoitettaessa tulee oppilaan oppia samaan aikaan sekä kirjoittamisen salat että hienomotorinen taito luoda kynällä kirjaimia paperille.
Mahdollisuudet ovat rajattomat, pitää vaan miettiä milloin tvt:n käyttö on tarkoituksenmukaista.
torstai 31. tammikuuta 2013
maanantai 21. tammikuuta 2013
Yhteisöllistä oppimista
Tiedämpähän ainakin nyt, mikä palapeli malli on.
Ennen en nimittäin tiennyt, millä nimellä kyseistä oppimismallia kutsutaan, vaikka sitä olin itse käyttänytkin. Ryhmäopetuksen suurin anti olikin ehkä siinä, että tajusin kuinka monella eri tavalla samaa asiaa voi käsitellä. Oman kotiryhmäni aiheena oli kierrätys, joka oli helposti liitettävissä kaikkiin käsiteltyihin malleihin. Oli jännää huomata, kuinka saman teeman eri puolia on mahdollista oppia eri oppimismallien avulla. Esimerkiksi palapelimallilla paneudutaan moneen teeman osa-alueeseen (muovipullon elinkaari, paperinkeräys ja ongelmajätteet) ja tutkivalla oppimisella selvitetään esimerkissämme materiaalien maatuvuutta.
Opetettava asia vaikuttaa siis aika paljon siihen minkä opetusmallin valitsee!
Ennen en nimittäin tiennyt, millä nimellä kyseistä oppimismallia kutsutaan, vaikka sitä olin itse käyttänytkin. Ryhmäopetuksen suurin anti olikin ehkä siinä, että tajusin kuinka monella eri tavalla samaa asiaa voi käsitellä. Oman kotiryhmäni aiheena oli kierrätys, joka oli helposti liitettävissä kaikkiin käsiteltyihin malleihin. Oli jännää huomata, kuinka saman teeman eri puolia on mahdollista oppia eri oppimismallien avulla. Esimerkiksi palapelimallilla paneudutaan moneen teeman osa-alueeseen (muovipullon elinkaari, paperinkeräys ja ongelmajätteet) ja tutkivalla oppimisella selvitetään esimerkissämme materiaalien maatuvuutta.
Opetettava asia vaikuttaa siis aika paljon siihen minkä opetusmallin valitsee!
maanantai 14. tammikuuta 2013
Kunnianhimoisia projekteja
Totesin, että blogi pohdinnat on parempi tehdä heti näin rehmäopetuskerran jälkeen jotta asiat ovat vielä tuoreina mielessä. Tällä viikolla meillä oli vierailia, Anu Liljeström, joka esitteli omia projektejaan kyläkouluissa. Opetuskerran pääpointit: autenttinen oppimisympäristö, oppilaista kumpuava kiinnostus ja opettamalla oppiminen ovat asioita joista varmasti kaikki olemme tässä laitoksessa kuulleet puhuttavan.
Oppilaiden työskentelyyn sitoutumisen kannalta on tietenkin ihanteellista, että he voisivat vaikuttaa käsiteltäviin asioihin. Jos oppilaiden kanssa lähdetään työstämään isompia projekteja, on kiinnostus aiheeseen erityisen tärkeää. Aivan samalla lailla kun on tutkijan kiinnostus tutkimuskohdettaan kohtaankin! Kuitenkin OPS rajoittaa käsiteltävät asiat, tai pikemminkin määrää mitä kaikkea lukuvuoden mittaan tulisi keretä opiskella. Jos oppilaat ovat vain kiinnostuneita Antiikin historiasta voivat he työskennellä sen kanssa hivenen syvällisemmin, mutta silti vähemmnä kiinnostavatkin asiat tulee keretä käydä läpi!
Liljeströmmin esittelemät projektit olivat aika mahtipontisia mutta mielestäni autenttista oppimisympäristöä voi ja tulee hyödyntää pienemmässä mittakaavassa yksittäisillä oppitunneillakin. Syksyn merkit näkyvät havainnollisemmin luonnossa kuin oppikirjan sivuilla, eikä ympäristötieto ole suinkaan ainoa asia joka mahdollistaa todellisessa ympäristössä työskentelyn. Lähiympäristön sanomalehden toimitukseen tutustuminen tukee erinomaisesti äidinkieleen kuuluvaa mediakasvatusta. Esimerkkejä voisi luetella loputtomasti ja luokanopettajan mieleikuvitus on vain rajana autenttiselle työskentelylle.
Liljeströmmin esimerkeistä haluaisin kommentoida ensimmäistä joka käsitteli jääkauden opetusta. Kyseinen opintojakso vaikutti erittäin toimivalta ja oppilaat tuntuivat sitoutuvan haasteelliseen toimintaan hyvin. Tällaisen projektin toteutus tuntuu kuitenkin ylitsepääsemättömän raskaalta. Kuinka voisin toteuttaa vastaavaa luokassa joka koostuu vain samanikäisistä oppilaista? Kuka silloin opettaisi ja kenelle? Minkä oppiaineen tunteja käyttäisin näin laajaan projektiin ja kuinka ihmeessä saisin OPSin määräämät lukuvuoden asiat käsiteltyä? Lisäksi heräsin pohtimaan sitä, miksi kaikki esitellyt projektit oli toteutettu maaseudun kyläkouluissa. Onhan kyläkoulun ympäristö aivan erilainen verrattuna suureen kaupunkikouluun.
Jos tämän tyyppistä useita kuukausia kestävää projektityöskentelyä haluittaisiin yhä enemmän kouluihin, tulisi se mielestäni mahdollistaa myös muilla koulutoimen muutoksilla. Kenties luokaton peruskoulun suorittaminen olisi aivan uusi tuulahdus joka mahdollistaisi tällaiset isot projektit koulun arjessa. Vaikka luennon asiat kuulostivatkin kunnianhimoisilta ja isoilta, tulee mielestäni jokaisen opettajan osata niitä soveltaa omaan luokkaansa. Konkretia kunniaan ja pyllyt ylös penkeistä!
Oppilaiden työskentelyyn sitoutumisen kannalta on tietenkin ihanteellista, että he voisivat vaikuttaa käsiteltäviin asioihin. Jos oppilaiden kanssa lähdetään työstämään isompia projekteja, on kiinnostus aiheeseen erityisen tärkeää. Aivan samalla lailla kun on tutkijan kiinnostus tutkimuskohdettaan kohtaankin! Kuitenkin OPS rajoittaa käsiteltävät asiat, tai pikemminkin määrää mitä kaikkea lukuvuoden mittaan tulisi keretä opiskella. Jos oppilaat ovat vain kiinnostuneita Antiikin historiasta voivat he työskennellä sen kanssa hivenen syvällisemmin, mutta silti vähemmnä kiinnostavatkin asiat tulee keretä käydä läpi!
Liljeströmmin esittelemät projektit olivat aika mahtipontisia mutta mielestäni autenttista oppimisympäristöä voi ja tulee hyödyntää pienemmässä mittakaavassa yksittäisillä oppitunneillakin. Syksyn merkit näkyvät havainnollisemmin luonnossa kuin oppikirjan sivuilla, eikä ympäristötieto ole suinkaan ainoa asia joka mahdollistaa todellisessa ympäristössä työskentelyn. Lähiympäristön sanomalehden toimitukseen tutustuminen tukee erinomaisesti äidinkieleen kuuluvaa mediakasvatusta. Esimerkkejä voisi luetella loputtomasti ja luokanopettajan mieleikuvitus on vain rajana autenttiselle työskentelylle.
Liljeströmmin esimerkeistä haluaisin kommentoida ensimmäistä joka käsitteli jääkauden opetusta. Kyseinen opintojakso vaikutti erittäin toimivalta ja oppilaat tuntuivat sitoutuvan haasteelliseen toimintaan hyvin. Tällaisen projektin toteutus tuntuu kuitenkin ylitsepääsemättömän raskaalta. Kuinka voisin toteuttaa vastaavaa luokassa joka koostuu vain samanikäisistä oppilaista? Kuka silloin opettaisi ja kenelle? Minkä oppiaineen tunteja käyttäisin näin laajaan projektiin ja kuinka ihmeessä saisin OPSin määräämät lukuvuoden asiat käsiteltyä? Lisäksi heräsin pohtimaan sitä, miksi kaikki esitellyt projektit oli toteutettu maaseudun kyläkouluissa. Onhan kyläkoulun ympäristö aivan erilainen verrattuna suureen kaupunkikouluun.
Jos tämän tyyppistä useita kuukausia kestävää projektityöskentelyä haluittaisiin yhä enemmän kouluihin, tulisi se mielestäni mahdollistaa myös muilla koulutoimen muutoksilla. Kenties luokaton peruskoulun suorittaminen olisi aivan uusi tuulahdus joka mahdollistaisi tällaiset isot projektit koulun arjessa. Vaikka luennon asiat kuulostivatkin kunnianhimoisilta ja isoilta, tulee mielestäni jokaisen opettajan osata niitä soveltaa omaan luokkaansa. Konkretia kunniaan ja pyllyt ylös penkeistä!
keskiviikko 9. tammikuuta 2013
Pohdintoja kurssista ja oppimisympäristöistä
Maanantaina alkoi uusi kurssi TVT:n soveltaminen opetus- ja oppimisprosessiin. Pakko myöntää, että mennessäni tuolle kurssin aloitus luennolla, joka paljastuikin myöhemmin suurryhmäopetukseksi, oli minulla paljon ennakkoluuloja kurssia kohtaan. Viime TVT:n jakso kun sisälsi paljon työläitä projekteja ja puuduttavia luentoja.
Noh, tietyllä tavalla en ollut väärässä ennakkoluulojeni kanssa. Tämä kurssi tuo entistä enemmän työtä ja stressiä muutenkin kiireiseen kevääseen. On viikottaista blogia, kommentointia, pakollista opetusta, projektia ja tietysti vielä raportteja. Kuitenkin suurryhmätapaaminen herätti myös miettimään omaa suhtautumistani TVT:n käyttöön opetuksen työvälineenä ja hyvän oppimisympäristön edellytyksiä. Millainen olisi kaikkein antoisin oppimisympäristö? Sisältäisikö se tieto- ja viestintäteknoligian laitteita? Näihin kysymyksiin lähden etsimään vastausta tämän kertaisessa blogi pohdinnassani.
Aihetta on loogista lähteä tarkastelemaan siltä kantilta, kuinka itse käytän/olen käyttänyt teknologiaa opiskelussa. Ensimmäiset kokemukset ovat tietenkin alakouluajoilta jolloin opettajanamme oli jonkinlainen uraauurtava teknologia hörhö jonka mielestä kaikki esitelmät tuli tehdä silloiseen OPIT-oppimisympäristöön. Jopa oppilaana koin nämä jatkuvat esitelmien teot turhauttaviksi toistoiksi samasta, valmiista, kaavasta! Kuten arvata saattaa meidän kyläkoulussamme riitti tietokoneita, jokaisella kuudes luokkalaisella oli oma kannettava joita sitten käytimme tiedonhaussa ja edellä mainitsemieni esitelmien teossa.
Yläkoulussa teknologian käyttö opetuksessa oli huomattavasti vaikeampaa. Koneita ei ollut kaikille joten niitä päästiin käyttämään vain erityistilanteissa. Tekstinkäsittelyohjelmien käytön opettelu ja lähde kritiikki olivat tällöin opetuksen keskiössä. Lukio- ja yliopisto-opinnot taas tuntuvat jotenkin edellyttävän, että opiskelijalla on oma tietokone käytössään. Tehtäviä ei enää otetakkaan vastaan kirjallisina ja powerpointteja tulee tehdä harvase viikko. Kuitenkin tuntuu, että tietokone on ainoa teknologian osa-alue joka minulle on tuttu opiskelun saralta. Smatr boardien ja piirtoheittimet korvanneiden tykkien käyttö on alkanut selvetä vasta lukion myöhemmillä luokilla sekä täällä yliopistossa. Tämä on esimerkiksi ensimmäinen kerta kun kirjoitan blogia oppimismielessä ja Wiki palvelut ovat tulleet minulle tutuiksi vasta tässä muutaman kuukauden aikana.
Tästä historiakatsaiksesta saattaakin jo päätellä, että suhtaudun TVT:n käyttöön opetuksessa hiukan kriittisesti vaikkakin uteliaasti. Omat, ajoittain jopa negatiivisetkin, kokemukset ovat saaneet minut ajattelemaan ettei teknologia kuulu kouluun ihan vain hienoutensa ja nykyaikaisuudensa vuoksi. Niillä tulee olla joku tavoitteellinen merkitys opetuksen ja oppimisen kannalta! Kuvittelemani ihanteellinen oppimisympäristö ei siis välttämättä automaattisesti sisällä teknologiaa.
Haluan käyttää TVT-laitteita järkevästi osana opetustani. Videotykit ja tietokoneet kuuluvat oleellisesti osaksi koulua ja esimerkiksi videoiden tekeminen on antoisaa kuvaamataidon tunneilla. Tällaisten laitteiden käyttäminen on myös tärkeä mahdollisuus joka jokaiselle lapselle tulee suoda. Haluaisin kuitenkin vetää selkeän rajan vapaa-ajan ja koulun teknologian käytön välille. Kaikilla uusilla laitteilla leikkiminen ei kuulu kouluun, liitutaulu ja lyijykynä ovat edellään toimivia työkaluja joita ei kannata unohtaa. TVT:n keskeisenä mahdollisuutena näen eriyttämisen ja kotoa tapahtuvan opiskelun. Uskon, että jo alakoululainen pystyisi tämän kaltaiseen blogityöskentelyyn ja sitä kautta itseopiskeluun. Pitkien sairauksien tai lomamatkojen aikana oppimista ja osallistumista koulutyöhön voisi pitää yllä esimerkiksi tätä kautta.
Entäs se hyvä oppimsiympäristö? No viihtyvyys ja monipuoliset mahdollisuudet ovat tässä kai se avainsanat. Mielestäni oppilaiden tulisi osallistua luokkahuoneen sisustamiseen ja siellä tulisi näkyä jokaisen kädenjälki. Turvallinen ja inspiroiva oppimisympärsti on mielestäni kaiken a ja o. Luokkahuoneen tulisi myös tarjota mahdollisuuksia monenlaiseen työskentelyyn. Monipuoliset ryhmätyötilat isoine pöytineen ja pienten oppilaiden kanssa esimerkiksi lukunurkkaus ovat oivia sisustuselementtejä. Hyvään oppimisympäristöön kuuluu myös vaivaton mahdollisuus tietokoneen käyttöön ja muunlaiseen tiedonhakuun.
Tämä kaikki pohdinta siis heräsi ensimmäisen suurryhmätapaamisen jälkeen. Katsotaan mitä loppu kurssi tuo mukanaan.
Noh, tietyllä tavalla en ollut väärässä ennakkoluulojeni kanssa. Tämä kurssi tuo entistä enemmän työtä ja stressiä muutenkin kiireiseen kevääseen. On viikottaista blogia, kommentointia, pakollista opetusta, projektia ja tietysti vielä raportteja. Kuitenkin suurryhmätapaaminen herätti myös miettimään omaa suhtautumistani TVT:n käyttöön opetuksen työvälineenä ja hyvän oppimisympäristön edellytyksiä. Millainen olisi kaikkein antoisin oppimisympäristö? Sisältäisikö se tieto- ja viestintäteknoligian laitteita? Näihin kysymyksiin lähden etsimään vastausta tämän kertaisessa blogi pohdinnassani.
Aihetta on loogista lähteä tarkastelemaan siltä kantilta, kuinka itse käytän/olen käyttänyt teknologiaa opiskelussa. Ensimmäiset kokemukset ovat tietenkin alakouluajoilta jolloin opettajanamme oli jonkinlainen uraauurtava teknologia hörhö jonka mielestä kaikki esitelmät tuli tehdä silloiseen OPIT-oppimisympäristöön. Jopa oppilaana koin nämä jatkuvat esitelmien teot turhauttaviksi toistoiksi samasta, valmiista, kaavasta! Kuten arvata saattaa meidän kyläkoulussamme riitti tietokoneita, jokaisella kuudes luokkalaisella oli oma kannettava joita sitten käytimme tiedonhaussa ja edellä mainitsemieni esitelmien teossa.
Yläkoulussa teknologian käyttö opetuksessa oli huomattavasti vaikeampaa. Koneita ei ollut kaikille joten niitä päästiin käyttämään vain erityistilanteissa. Tekstinkäsittelyohjelmien käytön opettelu ja lähde kritiikki olivat tällöin opetuksen keskiössä. Lukio- ja yliopisto-opinnot taas tuntuvat jotenkin edellyttävän, että opiskelijalla on oma tietokone käytössään. Tehtäviä ei enää otetakkaan vastaan kirjallisina ja powerpointteja tulee tehdä harvase viikko. Kuitenkin tuntuu, että tietokone on ainoa teknologian osa-alue joka minulle on tuttu opiskelun saralta. Smatr boardien ja piirtoheittimet korvanneiden tykkien käyttö on alkanut selvetä vasta lukion myöhemmillä luokilla sekä täällä yliopistossa. Tämä on esimerkiksi ensimmäinen kerta kun kirjoitan blogia oppimismielessä ja Wiki palvelut ovat tulleet minulle tutuiksi vasta tässä muutaman kuukauden aikana.
Tästä historiakatsaiksesta saattaakin jo päätellä, että suhtaudun TVT:n käyttöön opetuksessa hiukan kriittisesti vaikkakin uteliaasti. Omat, ajoittain jopa negatiivisetkin, kokemukset ovat saaneet minut ajattelemaan ettei teknologia kuulu kouluun ihan vain hienoutensa ja nykyaikaisuudensa vuoksi. Niillä tulee olla joku tavoitteellinen merkitys opetuksen ja oppimisen kannalta! Kuvittelemani ihanteellinen oppimisympäristö ei siis välttämättä automaattisesti sisällä teknologiaa.
Haluan käyttää TVT-laitteita järkevästi osana opetustani. Videotykit ja tietokoneet kuuluvat oleellisesti osaksi koulua ja esimerkiksi videoiden tekeminen on antoisaa kuvaamataidon tunneilla. Tällaisten laitteiden käyttäminen on myös tärkeä mahdollisuus joka jokaiselle lapselle tulee suoda. Haluaisin kuitenkin vetää selkeän rajan vapaa-ajan ja koulun teknologian käytön välille. Kaikilla uusilla laitteilla leikkiminen ei kuulu kouluun, liitutaulu ja lyijykynä ovat edellään toimivia työkaluja joita ei kannata unohtaa. TVT:n keskeisenä mahdollisuutena näen eriyttämisen ja kotoa tapahtuvan opiskelun. Uskon, että jo alakoululainen pystyisi tämän kaltaiseen blogityöskentelyyn ja sitä kautta itseopiskeluun. Pitkien sairauksien tai lomamatkojen aikana oppimista ja osallistumista koulutyöhön voisi pitää yllä esimerkiksi tätä kautta.
Entäs se hyvä oppimsiympäristö? No viihtyvyys ja monipuoliset mahdollisuudet ovat tässä kai se avainsanat. Mielestäni oppilaiden tulisi osallistua luokkahuoneen sisustamiseen ja siellä tulisi näkyä jokaisen kädenjälki. Turvallinen ja inspiroiva oppimisympärsti on mielestäni kaiken a ja o. Luokkahuoneen tulisi myös tarjota mahdollisuuksia monenlaiseen työskentelyyn. Monipuoliset ryhmätyötilat isoine pöytineen ja pienten oppilaiden kanssa esimerkiksi lukunurkkaus ovat oivia sisustuselementtejä. Hyvään oppimisympäristöön kuuluu myös vaivaton mahdollisuus tietokoneen käyttöön ja muunlaiseen tiedonhakuun.
Tämä kaikki pohdinta siis heräsi ensimmäisen suurryhmätapaamisen jälkeen. Katsotaan mitä loppu kurssi tuo mukanaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)